Syyspäivä

Rakastan syksyn aikaa, samoin kuin vuodenajan vaihteluita yleensä ❤ rakastan sitä värien leikittelyä lehdillä ja maaperällä, sateen rytmikästä ropinaa peltikatolla ja tuulen tanssia puissa riisuen ne paljaiksi...

Vuodenajat kertovat minulle yleensä sen että kun maa muuttuu, on tilaa myös muille muutoksille; toisenlaiset pukeutumiset, pimeän ajan lisääntyminen, oman olotilan muutokset kun yrittää mukautua vallitsevaan vuodenaikaan sekä oman itsensä kokeminen ehkä toisella lailla. Itseni kohdalla olen tätä muutosta "harrastanut" loppukeväästä saakka, uusia oivalluksia syntyy kuitenkin edelleen. Kaikki ei edelleenkään ole niin simppeliä kuin ajatuksissani tai oppikirjoissa - ai että elämä olisikin helppoa jos joku olisi aiemmin elänyt sinun elämäsi ja kertoo nyt sinulle miten koet/näet/kohtaat asiat, ja mitä tunnet. 

Tunnetasolla olen käynyt ehkä sen suurimman taisteluni koska se ei tule varmasti loppumaan kuin vasta haudassa. Tai taistelu on vähän raaka ilmaisu mutta käytän sitä koska se selkeyttää minun kokemaani. Tunteet ovat minulle kuin tapa ilmaista sitä ketä olen. Tai ketä haluaisin olla. Minulle ei ole vaikeaa sanoa rakkailleni "rakastan sinua ❤" ja näyttää sitä omilla eleilläni ja teoillani, mutta koen silti riittämättömyyttä arjessa. Taion ruokaa kaapista jossa ei muiden silmissä ole mitään, kaapit myös täyttyvät itsestään!, pyykit lentävät pesukoneeseen mystisesti ja ovat seuraavana päivänä valmiina käytettäväksi. Kaupassa käynti on lapsille hupia koska saavat vaikuttaa mitä ostetaan mutta itse usein tuskailen että riittääkö kaikkeen tarpeelliset rahat? Siivoan kodin muiden jäljiltä enkä siitä saa juurikaan kiitosta koska sitä ei "huomata"... listaa voisi jatkaa pitempään mutta mummoni sanoin ; "Laiska töitään luettelee", sen vuoksi varmaan koen sitä riittämättömyyden tunnetta koska en sitä itselleni salli. 

Toisena esimerkkinä on se että en tuo esille itseäni. Esille tavalla että minua huomataan, nähdään ja myös kuullaan. Olen kaivanut itselleni melko syvän kuopan josta tuntuu olevan vaikeaa päästä pois. Kuoppa tuntuu liukkaalta, niin isolta että siellä on useampi paikka josta koitan päästä kipuamaan pois. Joskus pääsen vähän ylemmäs kohti reunaa mutta liu'un usein takaisin kun en osaa pitää päätäni. Ajatuksissani voisin paljon paremmin, mutta minun pitäisi pystyä tuomaan niitä asioita esille ääneen sanottuna mutta liian usein mietin että mitä minusta ajatellaan, mitä siitä seuraa jos puhun ääneen. Pahimmat pelkoni on niitä peikkoja, jotka pitävät minut usein kiinni siinä tutussa tunteessa ja tavassa jossa ei sanota liikaa. 

Luottamus muihin on tärkeää mutta luottamus itseensä vielä tärkeämpää, samoin se että miten kohtelen itseäni. Tässä on minulle paljon työtä vielä, ja työni tulee jatkumaan 😉